Arvostelijana Gigante
Resident Evil + Director’s Cut (PsOne)
“Palatkaamme taas kerran selviytymiskauhun maailmaan...”
Alone
In The Dark-pelisarjan pelit olivat toki jo olemassa ennen ensimmäistä
Biohazardia, mutta silti Capcomin kyhäämän sarjan ensimmäinen osa kokosi
kätevästi hyvän kauhupelin ainekset ja jäi siten ”ensimmäiseksi”
peliksi, joka nostatti ihmisten huulille genren, ”Survival Horror”, eli
selviytymiskauhu.
Myöhemmin vuoden 97- paikkeilla, Capcom
julkaisi pelistä Director’s Cut-version, pahoitteluna RE2:n julkaisun
myöhästelyistä. Director’s Cut on muuten kuin alkuperäinen peli, mutta
sisälsi pieniä muutoksia siellä täällä sekä eri vaikeustasoja ja
muutamia yllätyksiä kokeneemmalle pelaajalle.
Lievästi tahattomasti koomisen alkuintron aikana annetaan asiat pelaajalle julki:
Erään keskilännessä sijaitsevan rauhallisen Raccoon Cityn liepeillä on
sattunut kannibalismi-murhatapauksia, jossa uhreja on popsittu julmasti
parempiin suihin. Paikallisen kyttälaitoksen STARS-ryhmän (Special
Tactics And Rescue Service) Bravo-tiimi lähetetään sitten vuorille
tsiigaamaan asiaa.
Kun Bravosta ei kuulla jälkeenpäin mitään,
Alpha-tiimi lähtee tsekkaamaan paikkoja. Lopulta Bravon hajonnut
hulilupteri löytyy keskeltä mehtää ja eipä aikaakaan, kun yksi jäsenistä
pääsee tekemään tuttavuutta paikallisiin vuffeihin ja
helikopteripilotti jättää paniikissa muut jälkeensä. Loput tiimistä
pakenevat hirviökoiria läheiseen kartanoon.
Luullessaan olevansa turvassa, he huomaavatkin että myös kartanossa vaanii jotain…
Semmoiset
yksityiskohdat miten Chrisin tumpelo hävitti pyssynsä alkuvideosta, tai
miten Barry/Chris eksyi muista jo etuovella, jääkööt arvoituksiksi…
Pelaaja
voi pelata pelin lävitse joko STARS-ryhmän tarkka-ampuja Chris
Redfieldinä tai pommiekspertti Jill Valentinella, joilla on molemmilla
pohjimmiltaan sama peli, mutta jokseenkin erilaiset välivaiheet.
Aloittelijoita suositellaan Jillillä pelaamiseen, koska hänellä on heti
alussa käsiase ja hän kykenee kantamaan enemmän tavaraa. Omituista
kuitenkin, että miksi juuri fyysisesti heikompi Jill kykenee kantamaan
Chrissiä enemmän, vaikka tilanteen pitäisi olla päinvastoin?
DC-versiossa
on mahdollista myös valita vaikeustaso, jolla peliä pelata. Aivan
pelokkaimmat arkajalat voivat kokeilla silloin helpointa pelitilaa.
Kartanoa
tutkitaan valitulla hahmolla ja siinä sivussa mm. ratkaistaan erilaisia
puzzleja, vältellään erilaisia ansoja ja pyritään eliminoimaan tai
karttamaan erilaisia kammotuksia. Kuten alussa mainitsin, peli tarjoaa
sananmukaisesti selviytymiskauhua. Tällä tarkoitetaan yleiskäsitykseni
mukaisesti sitä, että pelaajan on kyettävä selviytymään
pienenpuoleisella ammus- ja asemäärällä yksin vaarallisia vihollisia
vastaan, eikä ammuksia ja parannusvälineitä löydä noin vain joka ikisen
nurkan takaa. Huteja ei kannata ampua, eikä vihuja päästää liian
lähelle, tai terveys on koetuksella.
Lisäksi pelissä ilmentyy
muutamia eri kohtia joissa voi valita yhden kahdesta eri vaihtoehdoista,
näissä kohtauksissa ei ole muuta kummoisempaa kuin se, että ne voivat
vaikuttaa siihen, ketkä hahmot jäävät henkiin pelin loppuvaiheilla.
Myös
aikaisemmin mainitun pienen esinevaraston voi luokitella itse asiassa
huolettomasti selviytymiskauhuun. Koska kaikkea ei voi raahata mukanaan,
esinetiloista täytetään ainakin kaksi johonkin aseeseen ja ammuksiin,
vähintään yksi tai kaksi ruutua parannusvälineille, yksi ruutu mukana
kulkevalle avaimelle ja loput ruudut jätetään tyhjiksi mahdollisia muita
vastaantulevia esineitä varten. Mikäli joillekin tavaroille ilmenee
tarvetta vasta myöhemmin, sen voi säilöä lähimpään tavaralohtaan, jonka
sisältö mystisesti löytyy aina kuitenkin seuraavasta laatikosta.
Monet
ihmiset ovat valittaneet siitä, kun tavaralootalla pitää rampata
tiuhaan tahtiin, mutta itse koen sen käteväksi tavaksi luoda omaa
jännitystään. Voitte kuvitella mitä jännitystä seuraa siitä, kun joutuu
kulkemaan hirviöitä täynnä olevia käytäviä, tavaraa noutaakseen. Paljon
ärsyttävämpää, (mutta toisaalta haasteellisempaa), olisi jos jokainen
esine löytyisi vain niistä laatikoista joihin ne on tungettu.
Erinäisiä
puzzleja löytyy mukavia määriä ja joidenkin ratkaisuun pitää välillä
miettiä mukava tovi jotta ratkaisun keksii. Useimmiten puzzleihin kuuluu
salasanan ratkaisua tai tiettyjen esineiden työntämistä jonnekin
muualle tai asettamista johonkin paikkaan. Kuuluisia ja
mieleenpainuvimpia kohtia pelissä monille pelaajille on se, kun
Chrissillä pitäisi keksiä kikka kuinka saat haulikon otettua takan yltä
niin, että et laukaise seuraavassa huoneessa olevaa murskainta.
Kontrolliosuudesta sen verta, että pelin epätavallinen ohjattavuus on jakanut jo vuosia mielipiteitä.
Monet kuvaavat ohjausta ns. ”tankkikontrolleina”.
Eli hahmo liikkuu eteenpäin padin ylänuolen kautta, sama minne kasvot
osoittavat, kääntyy sivunuolilla ja peruuttaa alanuolella.
Ampumisasentoon siirtyessä hahmon jalat liimautuvat kiinni lattiaan,
estäen liikkumisen taisteluiden aikana tyystin ja kamerakulmat vaihtuvat
automaattisesti ennalta määrättyihin paikkoihin liikkuessa.
Survival
Horrorin ylimpänä ystävänä en pysty enkä kykene valittamaan
kontrolleista, vaikka monet muut kyllä kykenevät. Tiedän kyllä, että
pelin ohjausmekaniikka vaatii oman oppimisaikansa, mutta vakuutan
ainakin itse, että kun ohjaustavan vain kerran oppii, se jää
selkärankaan pysyvästi. Kuten TheGaiw on viisaana todennut, ” Toiset tykkää, toiset ei”. Mutta itse olen tosin myös sitä mieltä, että ”Ette vaan osaa.”
Mielestäni
tällainen hankalahkonpuoleinen ohjaustapa antaa vain oman jännityksensä
ja avuttomuudentunteen ahtaissa käytävissä hirviöitä vastaan
taistelemiseen.
Mikäli pelin kontrollit tapahtuisivat jollain muulla
tavoin, niin silloinhan pelaaminen vasta helvetilliseksi kokemukseksi
muuttuisikin vaihtelevien kamerakulmien takia. Uskokaa pois, tämä
ratkaisu oli näihin kuvakulmiin parhain mahdollinen vaihtoehto.
Ulkoasullisesti
peli voi näyttää nykypäivän standardeissa melko rujolta, mutta on se
silti ihan passelia katsottavaa. Erityistä plussaa kuitenkin pelin
alkuvideolle, joissa pelin hahmoja näyttelevät aivan oikeat ihmiset.
Uskokaa pois, tämmöinen ratkaisu oli tuohon aikaan ja vielä tänäkin
päivänä videopeleissä melko harvinaista. Hahmojen kolmiulotteiset
mallitkin ovat ihmisnäyttelijöiden veroisia…vai oliko tilanne sittenkin
toisinpäin?
Itse kartano on kauhun kannalta mukava paikka pelin
tapahtumille. Erilliset hirviöt harhailevat käytävillä pelaajan kimpussa
niin rakennuksen sisällä kuin ulkona. Monet alkupään pelaajat muistavat
varmasti lopun ikänsä mm. tutustumisen pelin ensimmäiseen zombiin ja
sen hetken kun helvetinhurtat hyppäävät suoraan ikkunan läpi pelaajan
kimppuun. DC-versioon on lisätty, (varsinkin Jillin osioon) muutamia
yllärizombeja, jotka tykkäävät ilmaantua salakavalasti ovista sisään.
Pelin
latausajat eri huoneisiin siirtyessä on tehty tyylikkäällä
ovenaukaisuvideolla, joista sarjan vanhimmat osat niin hyvin muistetaan.
Katsoessa kuinka oven kahva kääntyy hitaasti ympäri ja kuinka ovi
aukaistaan narisevasti auki, saa hetken aikaa valmistautua kohtaamaan
seuraavan huoneen kauhut.
Pahin ongelma ulkoasussa mielestäni
on se, että kartano olisi voinut olla, tiedättehän…niinku karmivampi?
Seinien ylenpalttinen puhtaus ja paikkojen valoisuus eivät anna
vaikutusta siitä, että kartanossa olisi taaperrellut lukuisia kalmoja
mutustelemassa poloisia tutkijoita.
Ongelmana on myös zombien
turha samankaltaisuus. Pelissä löytää zombeille tasan kolmea eri
ulkoasua, jotka ovat tiedemiestakkiversio, vihreätakkinen versio ja
loppuvaiheen nakut raatokalmot. Kolme eri versiota on toki jotain, mutta
silti porukka olisi kaivannut aavistuksen verran enemmän
eroavaisuuksia, onneksi moinen korjataan sitten RE kakkosessa.
Vihollisissa itsessään on kuitenkin tyyliä, kun pelin vaarallisimmat
viholliset, Huntterit tykkäävät iskeä varomattomalta pelaajalta pään
irti vaikka yhdellä iskulla. DC versiossa Hunterit ovat kenties
vaarallisimmillaan, kuin missään muussa sarjan pelissä.
Sitten
onkin vuorossa koko pelin surullisenkuuluisa osuus, nimittäin
ääninäyttely. Rehellisesti sanottuna, parhaiten ääninäyttely luonnistuu
zombeilla, koirilla ja muilla hirviöillä, kun taas koko pelin
ihmispääkaartin ääninäyttelyn taso on suorastaan surkuhupaisaa.
Ääninäyttelystä
ei porukalla ole annettu varmaan yhtään kummoista koulutusta ja eipä
repliikkien laadunvalvojallakaan ollut homma hanskassa. Barry Burton
kuulostaa lausahduksineen siltä kuin tämä olisi ihmishahmoinen
avaruusolento, joka ei todellakaan ole sisäistänyt ihmisolentojen
puhetapoja. Wesker kuulostaa tahattomasti mekaaniselta, Chris sekä
Rebecca nyt ovat molemmat aivan pihalla maailmanmenosta ja Jill
kuulostaa joltain transseksuaalilta. Hyviin moneen otteeseen
kyseenalaistin erittäin paljon STARS-ryhmään pääsemisen
minimivaatimuksia.
Dialogi on sekin itsessään liki kulttikamaa…kökköydessään. XD Tässäpä semmoiset legendaariset heitot kuin:
"That was close! You were almost a Jill sandwich!"
"Just take - a - look - at - THIS! It's Forest. Ohh my COD!"
“It’s a Weapon. Really POWERFUL, especially against living things!”
”Is that voice be Enrico’s?” (samalla katsoen aivan kyseisen herraan päin.)
"Am I...poisoned? Dammit, gimme serum."
“Master of unlocking… ”
”What is this?”
Huomautan
ääninäyttelyn laadusta kuitenkin vielä sen, että paljon paskempaakin on
toki olemassa ja paljon paskempaakin on tullut kuultua.
...
Siinä
missä ääninäyttelyssä epäonnistutaan, se musiikeissa onneksi voitetaan.
Musapuolelta löytyy niinkin hyviä kappaleita kuin legendaarinen
kuutamosonaatti ja erityisesti suosikkina pelin lopputunnarin aikana
soiva Still Dawn, joka jos mikä palkitsee onnistuneen läpipeluun.
Muutkin
kappaleet pelissä toimivat hyvin tunnelmiin ja tilanteisiin nähden ja
on sinänsä myös sääli, että kaikkea tämän pelin äänistä ei kuulla
seuraavissa osissa. Hyvä esimerkki tunnelman luomisesta toimii
kuuluisissa kohtauksissa joissa luetaan erään henkilön päiväkirjaa,
jossa kerrotaan vaihe vaiheelta kuinka hänen kehossa tapahtuu muutoksia 4. Itchy tasty…
Eikä pidä unohtaa myöskään toista tekstitallennetta, jossa kerrotaan kuinka epäkuolleet hakkaavat oven takana raivokkaana.
Sinänsä
pelin huonoista puolista ei voi valittaa ääninäyttelyn jälkeen mistään
muusta kuin muutamista hyvien ideoiden käyttämättä jättämisistä:
Eräs
hyvä esimerkki on kohtaus, jossa näemme Zombien vinkkelistä kuinka tämä
raahautuu portaita pitkin ovelle. Muutoin tämä kohtaus olisi ollut ihan
hyväkin, jollei ovesta olisi tullut vain ihan tavallista rivizombia
(DC-versiossa kyseinen kalmo on kuitenkin tavallista sitkeämpi). Myös
pelin haiallas fisuineen jäi vain lyhyen hetken ihmeeksi.
Sitten on tietysti se DC:n surullisenkuuluisan kellariteeman muutos. Mitä helvettiä tekijät oikein ajattelivat! +_+
http://www.youtube.com/watch?v=0kcF7E69C6Q
DC:stä
puheenollen. Eräät muutokset suorastaan helpottivat turhankin paljon
pelin eräitä vaiheita, kun voimakas Colt Python magnum löytyy jo aivan
alkuvaiheilla asehuoneesta ja tähänkin tussariin jaetaan aivan
hemmetisti kuteja. Toisaalta avokätisyys on ymmärrettävää siinä
vaiheilla kun Hunterit ilmaantuvat kuvioihin…
Mutta sitten
itse lopputuloksena pelistä: Peli ei lukeudu kenties omiin suosikkeihini
sarjan muista peleistä, mutta se on silti sarjan tärkeimpiä ja
erityisesti haastavimpia osia. Director’s Cut korjaa muutamia pikkumokia
peruspelistä ja lisää soppaan myös mukavia yllätyksiä. Kauhupelien
ystäville ”Pahan Residenssi” on tutustumisen arvoinen peli ja
tämän voorumin väelle yleissivistykseen kuuluva teos. On suotavaa
yrittää hankkia suoraan DC-versio, mutta perusversiollakin pärjää hyvin.
Välttäkää kuitenkin dualshock-versiota, mikäli ette halua kuunnella ihan totaalista ”tuubaa”.
4/5 ja "Gigsu Suosittelee"-merkki
------------------------------------------------
Resident Evil-pelin ARVOSTELU; arvostelijana Bella
RESIDENT EVIL kertoo poliisin erikoisryhmä S.T.A.R.S.:sin eloonjäämistaistelusta Raccoon Cityn laitamilla sijaitsevassa kartanossa. He luulevat tulleensa turvaan, mutta saavatkin huomata olevansa zombien ja muiden luonnonoikkujen kansoittamassa painajaistalossa. Kartanossa työskennelleiden tiedemiesten kokeissa jokin on mennyt pahasti pieleen ja kun raportteja oudoista tapahtumista Raccoon Forestissa alkaa sadella, paikalle lähetetään S.T.A.R.S. Päähenkilöt ovat ryhmän jäsenet Jill Valentine ja Chris Redfield sekä mm. Barry Burton, Albert Wesker ja Rebecca Chambers.
Resident Evil 2:seen verrattuna grafiikka ja äänet ovat Resi ykkösessä selkeästi heikompia, ja peli on tumpelonäppiselle tuskaisen vaikea. Tallennusmahdollisuuksia on vähän, ja voit kuolla jo yhdestä zombin puraisusta. Siitäkin huolimatta seikkailu on upea, varsinkin RE-faneille.
RESIDENT EVILin PISTEET:
ÄÄNET 85
HAASTE 96
GRAFIIKKA 86
PELITUNTUMA 88
YHTEENSÄ 89 - KLASSIKKO
PIDÄN PELISTÄ MUTTA SE ON IHAN HELVETIN LIIAN VAIKEA!!!!!!!ZOMBIET OVAT PAHOJA VASTUKSIA MUTTA SITTEN TULEE HUNTERIT TILALLE JOTKA OVAT TAAS LIIAN PAHOJA VASTUKSIA JA TOINEN JUTTU ON ETTÄ JOS VAIKKA KUOLET VIIMEISESSÄ TYRANT TAISTELUSSA ETKÄ OLE KERTAAKAAN TALLENTANUT NIIN LUULTAVASTI AMMUT ITSESI SEN JÄLKEEN!
VastaaPoistajoo justiinsa mahtavaa!!! pelaan chrisillä mut ku haulikos enää vaa pari kutia ni ne saatanan hunterit tappaa mut koko ajan oon ihan stuckissa!!!
VastaaPoistaNo moser ja moser, minä en edes pääse ensimmäisestä zombiesta! :D
VastaaPoistaVaikea se on, mutta harjoitus tekee mestarin.
VastaaPoistaminkälaiset mätäMUNAT zombeilla on?
VastaaPoistaMuistan kun ekaa kertaa pelasin tätä, juutuin juuri tuohon kohtaan kun palataan takaisin sinne kartanoon ja se on täynnä huntereita. Saatanan vaikea peli. Etenkin jos pelaa Chrisillä. Joutuu koko ajan ravaaman siellä perkeleen arkulla kun pystyy kantaamaan vaan 6 esinettä.
VastaaPoistamiten helvetissä se eka zombi oikein tapetaan ammuin valentinella kaikki panokset siihen ja sitten se nous takaa ja tappo mut eikä saatanan paska puukko edes toimi siihen
VastaaPoistaRe1 on hankala just siks koska panokset voi loppua kesken,liikaa arvoituksia (oon paska arvoituksissa),vaikeat viholliset ja jos ei tallenna ja kuolee niin joutuu heti tosi kauas missä olit äskön , jos vertaa Re1 ja Re2 niin Re2 on paljon helpompi kuin Re1
VastaaPoistamuistan ku skidinä pelas tota ni ajateltii kavereitten kaa et tästä ei voi grafiikka parantua
VastaaPoistaKaikki kolme ekaa omistan pleikkarille ja pelannu läpi monta kertaa. Ja tuo ykkönen todellakin on erittäin vaikea peli, ekoista kolmesta ehdottomasti vaikein. Mutta, Capcomin ensimmäinen kyseinen peli, ni ymmärtäähän sen, että virheitä sattuu. Musiikit ovat rautaa kuiteskin, se tuo sitä jotakin tuohon hommaan. Kakkosella korjattiin ykkösen viat, mut samalla hukku se juttu, haastavuus. :)
VastaaPoistaResident evili1:n kartanon musiikit ovat kaikkein pelottavimmat mistään muusta resident evil pelistä, niistä vanhoista! Kaikki käytävät ja huoneet synkkiä ja pimeitä, ja ne zombit ovat niin saatanan säikäyttäviä. Zombien äänet on luotu loistavasti. Kävelet jotain kolkkoa käytävää ja nurkan takaa se onkin harteillasi kiinni. En pienempänä uskaltanut tätä edes pelata. Kliseistä eikö?
VastaaPoistaKetun hyvä peli tämäkin.
VastaaPoistapitkä aika ku oon pelannu viimeks oon siel hämähäkki luolas en jaksa pelata hirveesti tallennusten takii ku on ne perkuleen ribbonit
VastaaPoistaPelasin Jouluna läpi ku ostin PS storesta
VastaaPoistapleikka kolmoselle. Ensin tuntui kyllä häjyltä ohjailu, mutta totuin pian.
Olen ollu Ressa peli fani ku sain RE 4 sen käsiini.
Oli tää ykkönenki loistava! Fiilis näis peleis on niin mahtava.
Vaikeahan oli, pelasin helpolla tasolla läpi, mutta ku yritin original-tasolla, huh,huh. Saa todella miettiä joka siirron.
Silti loisto peli ja olis kyllä nannaa ku nämä muutkin vanhat PS 1 pelit tulis päivitettyinä kolmos konsolille.
Ensimmäisen kerran ku pelasin JV llä pelin läpi, tuntui peli kohtuu helpolta. En kuollut kertaakaan. Vuosia myöhemmin kaivoin ps1 kaapista ja tämän pelin. Pelasin CR llä, eikä meinannu tulla oikein vitunkusta koko hommasta. Kuolin ensimmäiseen käärmeeseen 3 kertaa ja siihen isoon hämikseen niin monta kertaa, että meinasin lopettaa. Tavoitteena oli pelata kuolematta alusta loppuun, mutta ei onnistunu. Pelin vaikeus johtuu kontrolleista ja pelaajan haavoittuvuudesta. RE sarjan paras peli tunnelmaltaan.
VastaaPoista