Arvostelut

Arvostelijana Gigante

Resident Evil + Director’s Cut (PsOne)

“Palatkaamme taas kerran selviytymiskauhun maailmaan...”




Alone In The Dark-pelisarjan pelit olivat toki jo olemassa ennen ensimmäistä Biohazardia, mutta silti Capcomin kyhäämän sarjan ensimmäinen osa kokosi kätevästi hyvän kauhupelin ainekset ja jäi siten ”ensimmäiseksi” peliksi, joka nostatti ihmisten huulille genren, ”Survival Horror”, eli selviytymiskauhu.

Myöhemmin vuoden 97- paikkeilla, Capcom julkaisi pelistä Director’s Cut-version, pahoitteluna RE2:n julkaisun myöhästelyistä. Director’s Cut on muuten kuin alkuperäinen peli, mutta sisälsi pieniä muutoksia siellä täällä sekä eri vaikeustasoja ja muutamia yllätyksiä kokeneemmalle pelaajalle.




Lievästi tahattomasti koomisen alkuintron aikana annetaan asiat pelaajalle julki: Erään keskilännessä sijaitsevan rauhallisen Raccoon Cityn liepeillä on sattunut kannibalismi-murhatapauksia, jossa uhreja on popsittu julmasti parempiin suihin. Paikallisen kyttälaitoksen STARS-ryhmän (Special Tactics And Rescue Service) Bravo-tiimi lähetetään sitten vuorille tsiigaamaan asiaa.
Kun Bravosta ei kuulla jälkeenpäin mitään, Alpha-tiimi lähtee tsekkaamaan paikkoja. Lopulta Bravon hajonnut hulilupteri löytyy keskeltä mehtää ja eipä aikaakaan, kun yksi jäsenistä pääsee tekemään tuttavuutta paikallisiin vuffeihin ja helikopteripilotti jättää paniikissa muut jälkeensä. Loput tiimistä pakenevat hirviökoiria läheiseen kartanoon.

Luullessaan olevansa turvassa, he huomaavatkin että myös kartanossa vaanii jotain…
Semmoiset yksityiskohdat miten Chrisin tumpelo hävitti pyssynsä alkuvideosta, tai miten Barry/Chris eksyi muista jo etuovella, jääkööt arvoituksiksi…




Pelaaja voi pelata pelin lävitse joko STARS-ryhmän tarkka-ampuja Chris Redfieldinä tai pommiekspertti Jill Valentinella, joilla on molemmilla pohjimmiltaan sama peli, mutta jokseenkin erilaiset välivaiheet. Aloittelijoita suositellaan Jillillä pelaamiseen, koska hänellä on heti alussa käsiase ja hän kykenee kantamaan enemmän tavaraa. Omituista kuitenkin, että miksi juuri fyysisesti heikompi Jill kykenee kantamaan Chrissiä enemmän, vaikka tilanteen pitäisi olla päinvastoin?
DC-versiossa on mahdollista myös valita vaikeustaso, jolla peliä pelata. Aivan pelokkaimmat arkajalat voivat kokeilla silloin helpointa pelitilaa.


Kartanoa tutkitaan valitulla hahmolla ja siinä sivussa mm. ratkaistaan erilaisia puzzleja, vältellään erilaisia ansoja ja pyritään eliminoimaan tai karttamaan erilaisia kammotuksia. Kuten alussa mainitsin, peli tarjoaa sananmukaisesti selviytymiskauhua. Tällä tarkoitetaan yleiskäsitykseni mukaisesti sitä, että pelaajan on kyettävä selviytymään pienenpuoleisella ammus- ja asemäärällä yksin vaarallisia vihollisia vastaan, eikä ammuksia ja parannusvälineitä löydä noin vain joka ikisen nurkan takaa. Huteja ei kannata ampua, eikä vihuja päästää liian lähelle, tai terveys on koetuksella.

Lisäksi pelissä ilmentyy muutamia eri kohtia joissa voi valita yhden kahdesta eri vaihtoehdoista, näissä kohtauksissa ei ole muuta kummoisempaa kuin se, että ne voivat vaikuttaa siihen, ketkä hahmot jäävät henkiin pelin loppuvaiheilla.


Myös aikaisemmin mainitun pienen esinevaraston voi luokitella itse asiassa huolettomasti selviytymiskauhuun. Koska kaikkea ei voi raahata mukanaan, esinetiloista täytetään ainakin kaksi johonkin aseeseen ja ammuksiin, vähintään yksi tai kaksi ruutua parannusvälineille, yksi ruutu mukana kulkevalle avaimelle ja loput ruudut jätetään tyhjiksi mahdollisia muita vastaantulevia esineitä varten. Mikäli joillekin tavaroille ilmenee tarvetta vasta myöhemmin, sen voi säilöä lähimpään tavaralohtaan, jonka sisältö mystisesti löytyy aina kuitenkin seuraavasta laatikosta.


Monet ihmiset ovat valittaneet siitä, kun tavaralootalla pitää rampata tiuhaan tahtiin, mutta itse koen sen käteväksi tavaksi luoda omaa jännitystään. Voitte kuvitella mitä jännitystä seuraa siitä, kun joutuu kulkemaan hirviöitä täynnä olevia käytäviä, tavaraa noutaakseen. Paljon ärsyttävämpää, (mutta toisaalta haasteellisempaa), olisi jos jokainen esine löytyisi vain niistä laatikoista joihin ne on tungettu.

Erinäisiä puzzleja löytyy mukavia määriä ja joidenkin ratkaisuun pitää välillä miettiä mukava tovi jotta ratkaisun keksii. Useimmiten puzzleihin kuuluu salasanan ratkaisua tai tiettyjen esineiden työntämistä jonnekin muualle tai asettamista johonkin paikkaan. Kuuluisia ja mieleenpainuvimpia kohtia pelissä monille pelaajille on se, kun Chrissillä pitäisi keksiä kikka kuinka saat haulikon otettua takan yltä niin, että et laukaise seuraavassa huoneessa olevaa murskainta.




Kontrolliosuudesta sen verta, että pelin epätavallinen ohjattavuus on jakanut jo vuosia mielipiteitä.

Monet kuvaavat ohjausta ns. ”tankkikontrolleina”. Eli hahmo liikkuu eteenpäin padin ylänuolen kautta, sama minne kasvot osoittavat, kääntyy sivunuolilla ja peruuttaa alanuolella. Ampumisasentoon siirtyessä hahmon jalat liimautuvat kiinni lattiaan, estäen liikkumisen taisteluiden aikana tyystin ja kamerakulmat vaihtuvat automaattisesti ennalta määrättyihin paikkoihin liikkuessa.

Survival Horrorin ylimpänä ystävänä en pysty enkä kykene valittamaan kontrolleista, vaikka monet muut kyllä kykenevät. Tiedän kyllä, että pelin ohjausmekaniikka vaatii oman oppimisaikansa, mutta vakuutan ainakin itse, että kun ohjaustavan vain kerran oppii, se jää selkärankaan pysyvästi. Kuten TheGaiw on viisaana todennut, ” Toiset tykkää, toiset ei”. Mutta itse olen tosin myös sitä mieltä, että ”Ette vaan osaa.”

Mielestäni tällainen hankalahkonpuoleinen ohjaustapa antaa vain oman jännityksensä ja avuttomuudentunteen ahtaissa käytävissä hirviöitä vastaan taistelemiseen.
Mikäli pelin kontrollit tapahtuisivat jollain muulla tavoin, niin silloinhan pelaaminen vasta helvetilliseksi kokemukseksi muuttuisikin vaihtelevien kamerakulmien takia. Uskokaa pois, tämä ratkaisu oli näihin kuvakulmiin parhain mahdollinen vaihtoehto.




Ulkoasullisesti peli voi näyttää nykypäivän standardeissa melko rujolta, mutta on se silti ihan passelia katsottavaa. Erityistä plussaa kuitenkin pelin alkuvideolle, joissa pelin hahmoja näyttelevät aivan oikeat ihmiset. Uskokaa pois, tämmöinen ratkaisu oli tuohon aikaan ja vielä tänäkin päivänä videopeleissä melko harvinaista. Hahmojen kolmiulotteiset mallitkin ovat ihmisnäyttelijöiden veroisia…vai oliko tilanne sittenkin toisinpäin?

Itse kartano on kauhun kannalta mukava paikka pelin tapahtumille. Erilliset hirviöt harhailevat käytävillä pelaajan kimpussa niin rakennuksen sisällä kuin ulkona. Monet alkupään pelaajat muistavat varmasti lopun ikänsä mm. tutustumisen pelin ensimmäiseen zombiin ja sen hetken kun helvetinhurtat hyppäävät suoraan ikkunan läpi pelaajan kimppuun. DC-versioon on lisätty, (varsinkin Jillin osioon) muutamia yllärizombeja, jotka tykkäävät ilmaantua salakavalasti ovista sisään.


Pelin latausajat eri huoneisiin siirtyessä on tehty tyylikkäällä ovenaukaisuvideolla, joista sarjan vanhimmat osat niin hyvin muistetaan. Katsoessa kuinka oven kahva kääntyy hitaasti ympäri ja kuinka ovi aukaistaan narisevasti auki, saa hetken aikaa valmistautua kohtaamaan seuraavan huoneen kauhut.


Pahin ongelma ulkoasussa mielestäni on se, että kartano olisi voinut olla, tiedättehän…niinku karmivampi? Seinien ylenpalttinen puhtaus ja paikkojen valoisuus eivät anna vaikutusta siitä, että kartanossa olisi taaperrellut lukuisia kalmoja mutustelemassa poloisia tutkijoita.

Ongelmana on myös zombien turha samankaltaisuus. Pelissä löytää zombeille tasan kolmea eri ulkoasua, jotka ovat tiedemiestakkiversio, vihreätakkinen versio ja loppuvaiheen nakut raatokalmot. Kolme eri versiota on toki jotain, mutta silti porukka olisi kaivannut aavistuksen verran enemmän eroavaisuuksia, onneksi moinen korjataan sitten RE kakkosessa. Vihollisissa itsessään on kuitenkin tyyliä, kun pelin vaarallisimmat viholliset, Huntterit tykkäävät iskeä varomattomalta pelaajalta pään irti vaikka yhdellä iskulla. DC versiossa Hunterit ovat kenties vaarallisimmillaan, kuin missään muussa sarjan pelissä.




Sitten onkin vuorossa koko pelin surullisenkuuluisa osuus, nimittäin ääninäyttely. Rehellisesti sanottuna, parhaiten ääninäyttely luonnistuu zombeilla, koirilla ja muilla hirviöillä, kun taas koko pelin ihmispääkaartin ääninäyttelyn taso on suorastaan surkuhupaisaa.

Ääninäyttelystä ei porukalla ole annettu varmaan yhtään kummoista koulutusta ja eipä repliikkien laadunvalvojallakaan ollut homma hanskassa. Barry Burton kuulostaa lausahduksineen siltä kuin tämä olisi ihmishahmoinen avaruusolento, joka ei todellakaan ole sisäistänyt ihmisolentojen puhetapoja. Wesker kuulostaa tahattomasti mekaaniselta, Chris sekä Rebecca nyt ovat molemmat aivan pihalla maailmanmenosta ja Jill kuulostaa joltain transseksuaalilta. Hyviin moneen otteeseen kyseenalaistin erittäin paljon STARS-ryhmään pääsemisen minimivaatimuksia.
Dialogi on sekin itsessään liki kulttikamaa…kökköydessään. XD Tässäpä semmoiset legendaariset heitot kuin:

"That was close! You were almost a Jill sandwich!"
"Just take - a - look - at - THIS! It's Forest. Ohh my COD!"

“It’s a Weapon. Really POWERFUL, especially against living things!”

”Is that voice be Enrico’s?” (samalla katsoen aivan kyseisen herraan päin.)

"Am I...poisoned? Dammit, gimme serum."

“Master of unlocking… ”

”What is this?”


Huomautan ääninäyttelyn laadusta kuitenkin vielä sen, että paljon paskempaakin on toki olemassa ja paljon paskempaakin on tullut kuultua.

...
Siinä missä ääninäyttelyssä epäonnistutaan, se musiikeissa onneksi voitetaan. Musapuolelta löytyy niinkin hyviä kappaleita kuin legendaarinen kuutamosonaatti ja erityisesti suosikkina pelin lopputunnarin aikana soiva Still Dawn, joka jos mikä palkitsee onnistuneen läpipeluun.

Muutkin kappaleet pelissä toimivat hyvin tunnelmiin ja tilanteisiin nähden ja on sinänsä myös sääli, että kaikkea tämän pelin äänistä ei kuulla seuraavissa osissa. Hyvä esimerkki tunnelman luomisesta toimii kuuluisissa kohtauksissa joissa luetaan erään henkilön päiväkirjaa, jossa kerrotaan vaihe vaiheelta kuinka hänen kehossa tapahtuu muutoksia 4. Itchy tasty…
Eikä pidä unohtaa myöskään toista tekstitallennetta, jossa kerrotaan kuinka epäkuolleet hakkaavat oven takana raivokkaana.


Sinänsä pelin huonoista puolista ei voi valittaa ääninäyttelyn jälkeen mistään muusta kuin muutamista hyvien ideoiden käyttämättä jättämisistä:
Eräs hyvä esimerkki on kohtaus, jossa näemme Zombien vinkkelistä kuinka tämä raahautuu portaita pitkin ovelle. Muutoin tämä kohtaus olisi ollut ihan hyväkin, jollei ovesta olisi tullut vain ihan tavallista rivizombia (DC-versiossa kyseinen kalmo on kuitenkin tavallista sitkeämpi). Myös pelin haiallas fisuineen jäi vain lyhyen hetken ihmeeksi.

Sitten on tietysti se DC:n surullisenkuuluisan kellariteeman muutos. Mitä helvettiä tekijät oikein ajattelivat! +_+
http://www.youtube.com/watch?v=0kcF7E69C6Q

DC:stä puheenollen. Eräät muutokset suorastaan helpottivat turhankin paljon pelin eräitä vaiheita, kun voimakas Colt Python magnum löytyy jo aivan alkuvaiheilla asehuoneesta ja tähänkin tussariin jaetaan aivan hemmetisti kuteja. Toisaalta avokätisyys on ymmärrettävää siinä vaiheilla kun Hunterit ilmaantuvat kuvioihin…


Mutta sitten itse lopputuloksena pelistä: Peli ei lukeudu kenties omiin suosikkeihini sarjan muista peleistä, mutta se on silti sarjan tärkeimpiä ja erityisesti haastavimpia osia. Director’s Cut korjaa muutamia pikkumokia peruspelistä ja lisää soppaan myös mukavia yllätyksiä. Kauhupelien ystäville ”Pahan Residenssi” on tutustumisen arvoinen peli ja tämän voorumin väelle yleissivistykseen kuuluva teos. On suotavaa yrittää hankkia suoraan DC-versio, mutta perusversiollakin pärjää hyvin.

Välttäkää kuitenkin dualshock-versiota, mikäli ette halua kuunnella ihan totaalista ”tuubaa”.


4/5 ja "Gigsu Suosittelee"-merkki



------------------------------------------------

Resident Evil-pelin ARVOSTELU; arvostelijana Bella

RESIDENT EVIL kertoo poliisin erikoisryhmä S.T.A.R.S.:sin eloonjäämistaistelusta Raccoon Cityn laitamilla sijaitsevassa kartanossa. He luulevat tulleensa turvaan, mutta saavatkin huomata olevansa zombien ja muiden luonnonoikkujen kansoittamassa painajaistalossa. Kartanossa työskennelleiden tiedemiesten kokeissa jokin on mennyt pahasti pieleen ja kun raportteja oudoista tapahtumista Raccoon Forestissa alkaa sadella, paikalle lähetetään S.T.A.R.S. Päähenkilöt ovat ryhmän jäsenet Jill Valentine ja Chris Redfield sekä mm. Barry Burton, Albert Wesker ja Rebecca Chambers.

Resident Evil 2:seen verrattuna grafiikka ja äänet ovat Resi ykkösessä selkeästi heikompia, ja peli on tumpelonäppiselle tuskaisen vaikea. Tallennusmahdollisuuksia on vähän, ja voit kuolla jo yhdestä zombin puraisusta. Siitäkin huolimatta seikkailu on upea, varsinkin RE-faneille.

RESIDENT EVILin PISTEET:

ÄÄNET 85

HAASTE 96

GRAFIIKKA 86

PELITUNTUMA 88

YHTEENSÄ 89 - KLASSIKKO